Emäntäretket,  Yleinen

Mitenkä Korhoskasta tuli erästelijä.

Päätin 22-vuotiaana, jotta miusta tullee erästelijä. En tarkkoon muista mistä se ajatus tuli piähän. Ehkä seurailin instarammissa liikaa retkeilykuvia. Tahi jostahin tuli mieleen se tunne, kun ähisten ja hikistellen ranttaat tädin luona Norjassa tunturimäkkee ylös samalla, kun 80-vuotias täti ohittaa siut, mutta piäset kuitenni päälle ja henkität syvvään vuonomaisemaa. Tai sitten kaipasin elämään jottahhii uutta rojektia. Tojennäkösesti nämä kaikki, sillä muistampa sen talaven kun olin vanahassa työpaikassa maaloomassa kulissija ja mietiskelin jotta millä tästähhii työilimapiiristä ikkään kerkkii pallauttuu vaikka on kahen kuukauven loma. Ja jossain siinä kahvetunnin ja lounnaan välissä oli piätetty, jotta Karhunkierroksella sitä pallauttuu.

Tupasvilloo, mehtien pumpullii.
Kuva: Turuska

Minnuu eijjoo erästelijäksi kasvatettu. Suatto olla varhaisena aikan semmosta yritystä, vuan kun laps pelkäsi kaikkia ötököit, niin se on sitte semmosta että itku piässöö jossei asvalttia näy. Ylleisesti kyllä on tunne, jotta alkkuunsahhii oli asenne ei tuo se ei tiällä pärjjee. Voin kerttoo jotta kyllä pärjee, perkele, kahot sie. Ihe otin selvvee ja veljiltä matkin.

Ensmäine retki

Ennen Karhunkierrosta piti tietenni tehhä koeretki, siihen valikoitu Seitsemisen kansallispuisto. Lähin ystävän kanssa matkaan, joka oli lapsena partiossa. Rinkka selkkään ja takki auki, mihinkä niitä tuhannen euron tarvikkeita tarvihtee?

Lähteminen venyi ja saavuttiin kansallispuistoon vasta yhdeksän aikaan illalla. Kartasta kahottiin jotta eihän se ole matka eikä mikkään, joten siinne vaan. Oli toukokuun alku, jotenka valoa riitti hyvästi, kuitenkin viimeiset kolme kilometriä menttiin taskulampun valossa pilkkopimmeessä metässä. Saavuttiin laavulle ja huomattiin jotta se on täynnä. Koska mittään telttoja ei tietenkkään ollu mukana, päätettiin nukkua kuusen alla, ohan sitä esi-isätti nukkuna. Oli siina sammal mättäällä makoisat 5 tuntia sitten pyöriä ja hytistä, kun oli tietennii hirvveen kylymä. Oppiinpa myös tärkiimmään siännön: aina korvatulpat mukkaan. Luonto pittää ihan hirveetä iäntä ja jos sinne yrität nukkumaan mennä, niin varmasti paikallinen käki ja sata riekkoa päättee juuri siihen puuhun tulla karjumaan minkä alle on ämmä nuupahtana. Puol viijen aikkoon keittämmeen kahvit, jota onneksi oli, muuta evästä muuten kyllä liian vähän ja viäränlaista, muistilistaan merkintä: kuivahetelmiä ei ennää retkiruuvaksi, koska paskahalvaus pilloo tunnelmaa. Takaisin matkalla suojärvi oli piättänä tulvia, mutta onneksi kastuttiin vain polvvee myöte. Autolla ajettiin suoraan kauppaan ja ostettiin kaks litroo jiätellöö ja kolme limskaa, ihan kuin oltas oltuna viikkokaussii salomailla eletty pyhäl henkel ja kynsii pureksiin.

Mehtän herkkää.
Kuva: Turuska

Vaikka ensikokemus ihestä retkeilijä ei ollunna mikkee mieltäylentävä, eip käynä mielessäkkää lopettee. Hankin retkiruokaoppaan, oikeet vaelluskengät, korvatulpat ja sen helekkarin teletan.

Lähin Karhunkierrokselle veljiin kanssa. Ämmän kuivattama ruoka oli ihan hirveetä, maistu lähinnä ruskeelle ja kivikovat perunat melkkeen halakasi hamppaan, mutta siltihhi hengissä ja sovussa selevittiin. Ja mikä olotila olikkaan Valtavaaran piällä. Mie, joka oon koko ikkään ollu sekä omasta jotta muijjen mielestä laiska ja liikunnallisesti lahjaton punkero, kävelin 84 kilometriä rinkkaselässä vappaaehtosesti ja heittämällä.

Nokipannukahvet on retken piäassii.
Kuva: Korhoska

Tämän jälkkeen onnii kaikki lomien suunnittelut sillä, jotta minnekkä mennään erästelemään. Näijjen kessin aikan on tullu koluttua erityisest Lappia sekä koti-Karjallaa. Toissavuonna ämmä innoistui myös melonnasta, sillä piässee näkemmään paikkoja ihan toisesta vinkkelistä, elämänpiiri kasvaa ja ei tarvihe kanttaa yhtään mittää, eli PARASTA.

Ensmäinen yksinretki

Vaikka luonto on tullut tutuksi, meni kuitennin yli neljä vuotta kun uskalsin lähteä yksin telttailemaan. Aina oli lähtenyt joku mukaan, lopulta kynnys lähteä keskenään tuntui hyvinkin korkealta. Siltikin, vaikka telttaa ostaessa olin ostanut pienen kahden hengen teltan, kun ajattelin että nimenomaan yksin korpea kierrän, jotta saa olla rauhassa. Äkkiä tuntuikin haastavalta lähteä, mitä jos nään karhun, mitä jos iskee aivopieru ja en ymmärräkkään missä polku on ja eksyn, mitä jos metsässä onkin hullujen stalkkaajien kesäpäivät ja alkavat kaikki seuraamaan juuri minua? Sitten eräänä sunnuntaina se iski, nyt on mentävä. Valitsin kohteeksi tutun paikan, Patvinsuon Patvinkierron. Reitti on lyhyt mutta saa kävellä, kiertää avarassa maastossa ja varmasti on muitahhii ihmisiä, eli saa olla keskennään mutta ei kuitenkaan. Siltikin aina kun polku sukelsi järvenrannalta metsään, oli pakko ottaa käteen puunkalikat ja taputella niitä yhteen, antaa mahollisille karhuille mahollisuus luikkia karkuun. Tuntuu hullulta, mutta rauhoitti mieltä. Telttapaikalla oli toinen teltta, joten oli varmasti sen vuoksi turvallinen olo, joku muukin vahtii selustaa. Yö sujui hyvin ja takaisin autolle ei metsäisillä osuuksillakaan jännittänyt. Miten mustikkasankon kanssa ei ole jännittänyt, mutta rinkan kanssa jännittää? Kokemus oli kuitenkin hyvä, täytyy lähteä uudestaan, että saa varmuutta, oppii luottamaan ihteensä.

No mikä siinä erästelyssä sitten kiehtoo? Yksinkertaisuus, siul on yksi homma – ole. Mehässä on tilaa ajatella, Pylkkäsen miettein – olisipa suuri järven selkä missä ajatuksen pääsevät liitämään. On tullut myös toinen ajatus – erällä kuluku on myös perinnetaito, joka ei ole periytynyt. Korhoset ovat iätajat kulkeneet ja telkunneet turreikossa, elämänpiiriin kuului suuri salo ja siellä liikkuminen on itsestäänselvyys. Kun taloon tuli sisävessa ja perille tie, unohtui myös eräperinteen suora siirto sukupolvelta toiselle. Että mitä sie siellä salolla teet?  Erästelen juuria, kerrään sitä mikä kelkasta jäi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *