Minifarmarointi,  Omavaraisuus

Muinaismuija ristiaallokossa

Olen joutuna ristiaallokkoon. Keskellä aallokkoo seiloon mie omine toiveineni, sinne aallokkoon on vain sekkaantuna muut ja heijän ajatukset ja odotukset. Mietinnässä tietenkin mistä elämäni koostuu, mikä on arvokasta? Merkityksellistä? Vaiko kenties pakollista pahhoo, kuten vaikka raha. Laitan sen nyt aluksi syrjjään ja kerron haaveista.

Haaveista

Haaveista. Mistä kaikki läksi? Halusin assuu pienellä farmilla, jossa olisi osittain kaikenlaisia elläimiä. Hyvä. Tähän tavoitteeseen olen elämässäni nyt päässyt. Ensmäise etappi tavotettu. Kuttua lypsäissä tunnen ihteni osittain todella vanhaksi. Nykyaikana puhuttaan menestyvistä naisista. Oman elämänsä superohjuksista, jotka seilaa uransa huipulla. Pyöräyttäät ehkä perreenlissäystä ja painaavat baanalle. Tunnen ihteni niin uppo-ouvoksi. Miulla ei ole mittään urahaaveita. Kunhan vain saisin lämmittee uunia, leipoa leipee ja lypsää kuttua. Tehä maijosta juustoa ja puuroa. Viljellä pottua ja porkkannoo. Onko olemassa tämmöstä ihmeistä, jolla ei ole mittään isompia urahaaveita työn suhteen? Siitä pakollisesta rahasta vain muutamalla sanalla, että kerran pari vuoteen palttiarallaa kilahtaa kassaan melekeen koko vuojentulot. Eihän ne isot ole vaan jospa niillä pärjäisi. Ja sitten sekalaisia hommija sillon ja tällön. Tottuus lienöö: ei ne suuret tulot vaan pienet menot.

Haavelistaa läksi elläinten osalta täyttymmään ensin kanoista, sitten tul lampakset. Kuvassa meijän kaunis Nomi.

Tunnen erittäin suurta pahhoinvointii tätä nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Tämäkin aamu alkoi itkulla. En ees oikein tiiä mikä itketti. Varmaan se kun tuntoo toisinnaan ihtensä jonninjoutavaksi puuhastelijaksi. Kun päivät koostuu puihen kannosta, puuron keitosta ja elläinten hoijosta. Vain siellä mie voin hyvin, navetassa. Kukkaan ei kysele tittellii, arvoja tai ”mitä sie teet” kysymyksiä. On niin kauhian kamaloo, että mikä maailima meille on iskostuna normaaliksi elämäksi. Ollako poissa sieltä omasta elämästä semmosen 8-10 tuntia päivässä? Ihe en nimittäin koskaan työssä ollessani tuntenu olevani elämässä. Olin tekemässä pakollisia asijoita, jotta saisin rahhoo. Se ei ollut elämee silloin. Kävin vain kierroksilla ja heleposti nytkin, jos joutuu kovemman paineen alle. Ylivirreysvaihe isköö silimään.

Elläimiin seurassa kierrokset laskoo.

Mitä syvämmelle uppouvun omavaraistelun maailimaan sitä enempi olen onnellinen ja samalla ahistunut. Kauhia peleko, että tämä kaikki riistettään miulta kourassoo syvänalloo. Tämä on se mitä mie haluan. Ellee näin. Kirjottoo ja pysähtyä tekstiin ja kuvien ääreen. Nykymaailiman noppee tempo, vaihtuvat näytön villaukset. Ei kukkaan jaksa istua blokien ääreen lukemmaan. Mie jaksan. Kirjotan. Jos joku jonnain päivänä pottee samanmoista poltetta rinnassa kuin mie. Jos hiän netin syövereistä tänne löyttää niin tehtäväni on täytetty. Sie et ole yksin. Meitä on muitakin tiällä korpien kätköissä. Emme taho asettua esille vaan hiljoo kuiskii tiältä kannustavvii sanoja ja murista eripuran murinoo. Emme lähe turulle ja toreille meuhkoommaan, koska mihinkä sitä ihmeinen kotontaan läksis.

Alla kaartuvan tähtitaivvaan

Muistan ne vuuet, kun en nähny tähtiä. En halunna myöntee miten se harmitti. Suretti se koko kaupunkilaiselämä. Tunnen suurta surruu ihmeisiin puolesta, jotka sannoo ettei hyö muista koska oisivat viimeksi nähneet tähtiä. Löytääkseen tähet täytyy kohata pimmeys. Sillon kohtoo sen pimmeyven ja näkköö ihtensä ylle kaartuvan loppumattoman tähtitaivaan. Saapuu suuri rauha. Ymmärtää ettei yksin ollutkaan vaan osa jottain isompaa ja suurempaa, josta meijät pienet ihmeiset on irtaannutettu kokonnaan. Marraskuun ja uuen alun kunniaksi luppoonkin ihelleni vastedes sammuttoo ohtavalon, kääntee katseeni korkeukssiin ja ihhailla ylläni olevoo linnunrattoo. Kahtoo rohkein silimin tähtien hyväksyvvee vilikuntoo ja uskoo siihen, että miullakkiin on tarkotus ja paikkani tässä elossa. Uskoa siihen, että ristiaallokostakin selevivvää.

Tähtiä ja värejä. Niitä aiemmin kaipasin.

– Turuska

Kommenttia

  • Jenni

    Olipa kauniisti kirjoitettu! Täällä on juuri sellainen yksi, jolle ei nykykaupunkilaiselämä sovi ja joka sai tekstistäsi taas himpun verran lisää varmuutta lähteä omia unelmia kohti, jotka on hyvin samanlaisia kuin elämä teillä siellä tämän blogin perusteella. Tunnistan myös tuon tähtien näkemisen kaipuun, lapsuudessa maalla niitä näki koko pimeän ajan mutta kaupungissa ei. Mie kaipaan niiden lisäksi vuodenaikoja, kun kaupungissa nekin tuntuu jotenkin puutteellisilta. Ehkä maisemassa on enemmän värejä maalla, kuten kirjoititkin. Ihanaa alkavaa talvea teille sinne! T. Pohjois-Karjalasta Pohjanmaalle eksynyt (:

    • turuska

      Hei vain ja kiitos! Kiva kun löysit tänne meille, tervetulloo 🙂 haaveita kannattaa ja pittää olla ja niitä pittää tavotella! Kirjotan auki tätä meijän matkaa tänne maalle ja tarinoita meijän elosta ja olosta. Kolome vuotta takana. Mitä ollaankaan jo opittu! – Turuska

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *